Kahdeskymmeneskolmas kesä tekee tuloaan. Aurinko koittaa peittää vielä kylmän keväisen tuulen lämpimillä säteillään, puut versovat, linnut laulavat ja koko maailma puhkeaa kukkaan. Vuodet ovat kasvattaneet ja vieneet eteenpäin - polkuja, joista en osannut unelmoidakaan ja polkuja, jotka veivät mieleni matkallaan. Kuten kahtenakymmenenäkahtena keväänä aiemminkin, tunnen tuulessa heiluvia vehreitä oksia katsellessani toivoni taas voimistuvan - toivoni rauhasta, vapaudesta ja onnesta. Kesä on lähellä.

Toisinaan harmittelen, että vuodet ovat vierineet niin nopeasti. Tuntuu kuin en olisi pysynyt mukana. Toisinaan sekunnit tuntuvat ikuisuudelta - ahdistavalta, painavalta, upottavalta. Mieleni tahtoo karata onnellisuuden hetkiin arjen rutiinien sijaan ja pian olenkin taas syvällä ajatuksissani - takaisin siinä kesässä, kun juoksin kevyesti hypähdellen, valkoinen mekon helma hulmuten peltoa pitkin tuulen samalla kietoessa vaaleita hiussuortuviani solmuun. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja saavuttaessani pellon reunan annoin jaloilleni tauon. Laskeuduin ruoholle selälleni makuulle, kurkotin käsilläni kohti taivasta ja kirkas sini vangitsi katseeni. Sen hetken maailmassa oli vain lämpö ja tunne onnellisuudesta. Tämän hetken minä muistaisin ikuisesti.

Niin ikävää kuin se onkin, elämä ei ole luotu vain onnellisuudesta. Se on luotu pitkistä matkoista, kivikkoisista poluista, väisteltävistä oksista, jääkylmästä sateesta suoraan kasvoille ja ennen kaikkea epätoivosta. Tuskallisinta on ihmisen mieli sen halutessa uskoa tulevaan, kun se ei usko. Kuka tekisi sen puolestamme? Kuka täyttäisi haaveemme ja pitäisi meidät kiinni onnessa?

Elämä on täynnä onnellisuuden raaka-aineita. Vain sinä voit löytää omasi, mutta älä kiirehdi, ettet juokse niiden ohitse. Jokainen hetki on sinun.